Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.
Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti pullon ja kätki sen rinnalleen.
Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa, kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä puutarhuria. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti että hänellä oli ollut tapana kysyä:
»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.
Nämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää kyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli kuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan pensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen pieniin rintoihinsa.
Hän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään huomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti askeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen. Sanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja karkotti heidät taas mielestään…
Nyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä.
Valkoiset hyasintit kukkivat.
Hän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen. Vasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki hän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut.
Niin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, kymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan.
Rukoilkaa hänen puolestaan.