»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin… siis Bennett myöskin!»
Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen väriin. Sitten hän kohotti päätään.
»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän hiljaa.
Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat taivaalta. Ferriss palasi telttaan.
Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko. Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.
Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun, nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua, tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali, johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.
Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti. »Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon — tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran, vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää, viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi. Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä, murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.
Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.
Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.
»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä miehiä.»