»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat tulleet teltan ulkopuolelle.
»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»
»Mikä se on?»
»75—19.»
»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.
»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»
II.
Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi, jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen, että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.
Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.
Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä, silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi: