Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.
Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta, viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi, tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi, jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten. Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä, nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta. Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.
Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.
Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun? Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää, kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori!»
Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta, kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua, kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten, värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?
Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.
»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli minun voimieni.»
Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa.»
Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista, joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?
Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen, armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen rynnättävä.