Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun päästään.

»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin? Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan — kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen — siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa, jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä ymmärrä jäistä sen enempää kuin — kuin neiti — niin tulen ihan kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin — ja ehkäpä käy niinkin hullusti, että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän, hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee», kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin, kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt — jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen perillekin.»

»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu, että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut. Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän tekään ole voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»

Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»

Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän, kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.

Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan, ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut, hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä — taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista. Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään, hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut valehdella.

Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin, kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä, hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa, hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille, ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.

Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.

Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.

Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla — se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto, omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja vallanhimonsa tilalle.