»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»
»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen ajatukseen.»
»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni. En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan siitä, pääseekö sinne vai ei.»
Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin, mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.
»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina, »tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä. Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria, niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood — meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti — käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme tietä.»
»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia, suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin —- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä, istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»
Lloyd pudisti päätään.
»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»
»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin yllyttää minua matkaan?»
Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan. Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa. Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?