»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan pitkäksi aikaa.»

Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi: »Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»

Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän, Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?

XI.

Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.

Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan, ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita — trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä. Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.

Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.

Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin. Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa, Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.

Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso, niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia, kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja, tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan» ja sen miesten kulkema reitti.

Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia; niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.