Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi »Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella, Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia, kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana perätangossa.
Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan — vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.
Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi, ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.
»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti miehelleen.
Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset, väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä. Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi. Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»
Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen huvikseen riidellä hänen kanssaan.
»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett? Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»
»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt kirjoittamaan.»
Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan valaanrasvalampun ääressä.
Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille, ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat, jättäisi heidät tyyten rauhaan.