Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä olisi ollut talossa.
Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili, sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.
Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään. Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja, milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa, jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi housunpalteilla.
Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin. Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana; sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen. Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin — ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa; Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän kuullut hänen sanovan:
»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee. Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»
Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala, ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt, eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa. Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen hänen päätöksensä.
Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.
Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen nahassamme.»
Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä ollut.
Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut, repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet virtasivat sisään akkunoista.