»… Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.
Bennett jatkoi:
»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»
Hän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.
»… Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»
»Joko olet kirjoittanut sen?»
Lloyd nyökkäsi.
»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme… Sitten ei jäänyt mitään syötävää.»
Tuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:
»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä pahemmin… Mertz tekee loppuaan… Lähetin Adlerin rantaan etsimään leväkirppuja… Saimme niitä suullisen miestä kohti… Illalliseksi lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen…»
Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle, riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.