Hän jatkoi:
»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä … Hansen kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky… Kova yö.»
Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan hänen silmissään.
Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan; tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.
»…. Hansen kuoli varhain aamulla… Dennison myös viimeisillään…»
»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — … tapasin aamulla Dennisonin kuolleena Adlerin ja itseni välistä…»
Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus jättänyt jälelle.
»… liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme… Nautimme viimeisen lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli 8 i.p….»
Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen itkevän.
Hän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.