Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891. Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti. Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille, olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon, seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia, on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes, napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan puutteesta.
Ward Bennett,
Retkikunnan päällikkö.
Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla, teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys. Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli kysymyksessä elämä tai kuolema.
Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä, pimeyden ja kaaoksen mailla.
Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.
Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.
Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni. Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja kaatumaan tielle.
Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää. Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun. Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky. Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran raadon.
Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»
Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty, kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he kykenivät liikahtamaan.