Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen, jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin, vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta hädästä ja puutteesta.
Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi, meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään, kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä. Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani selän keveästi aaltoilemaan.
Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi, aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle. Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.
Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat joka silmänräpäys näköalan.
Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään; pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan, jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.
Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:
»Niin, se lienee parasta.»
Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella. Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän, pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään. Jäähyväishetki oli käsissä.
Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei toisesta enää voinut nähdä toiseen.
Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja tervehti jäykästi sotilaan tapaan.