Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven. Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite. Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti samallainen musta varjoviiva.
Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman harmajan hiljaisuuteen.
Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva, näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.
Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään, jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta, tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.
Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää, jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.
Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.
Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana, innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle. Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.
Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin, kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.
Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.
Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät. Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata, että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»; valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja tavarapaaluja.