»Niin, ystäväni!»
Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.
Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.
Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka hänen itsensä piti alottaa.
»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin. Voitko sinä —»
»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä kiilsivät.
»En», vastasi Bennett, »minä —»
Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen, missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.
»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.