»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»
»Niin, mutta — —»
Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn ja uhkasi häntä nyrkillä.
»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»
Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon etummaisena miehenä.
Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.
Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä, maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»
Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka, paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.
Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin, että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.
»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi tehnyt Mc Phersonista kalua.