»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»
Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:
»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»
Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»
Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.
Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.
Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.
»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»
Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.