Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.
Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.
Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:
»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»
Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.
Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:
»Tämän minä olen tehnyt!»
Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.
Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.
»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»