Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta, jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa. Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston, joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut onnistuakseen.
Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään. Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella, että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä, mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja viimein aivan parantuisikin.
»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa tapahtuu siinä muutos.»
Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia, tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka halusi kuulla potilaan voinnista.
Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi, että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä hänelle? Lloyd mietti hetkisen.
»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»
Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»
Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:
»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»