Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.
Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen olennon puhelevan:
»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»
Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.
»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.
Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen olevansa valmis.
»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui eetterisyöttimeen.
Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd, joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan, ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle. Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin. Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa. Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus, hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä sirkutusta.
Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan; hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena, tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä, osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä. Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.
Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.