»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»
IV.
Samana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja järjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.
»Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teitä?
Bennett.»
Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi, jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan, tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset, etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.
Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut, että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan. Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle, hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja, vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet, josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta, kaikista raoista.
Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut, kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin, kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin, kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina, yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin, ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.
»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»
Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli Bannister.