»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»
Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti lattiamattoa.
Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta. Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.
Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse, ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys, eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.
Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen, väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn, siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.
Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.
Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen
ajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin
Lloydin luo.
Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen — ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja. jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.
»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan teidän perästänne.»
»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin. »Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan kävellä? Unohdin aivan —»
Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle haitaksi.