»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin vanha eukko.»
Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?
Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.
Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti, mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.
Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui, kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle, synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa leikkelevälle lumivihurille.
He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta. Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa, pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä. Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:
»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän kuitenkin jättää kaikkityyni.»
Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»
»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»
»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään, että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet, sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä, mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla, että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani, mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin, saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria, väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»