Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.
Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.
Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle. Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa. Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti Bennettin tulla.
Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi, liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis aamutuulonen.
Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa, ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.
Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen, ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa, hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan ihana!»
Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle
Bennettin lähettämän sähkösanoman:
»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi
lähteä hänen luotaan.
Bennett.»
»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.