Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.
Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.
Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla, hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla. Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.
* * * * *
Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita, erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.
Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään. Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.
»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on kiniiniä. Ota se paikalla.»
Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.
»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa, ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan. Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin vietävästi siitä veitikasta.»
Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.