»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille
jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.
Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja
Lewis väistyi syrjään.
Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.
»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä sinua nyt vaivaa?»
•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis huolestuneena.
Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.
Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.
»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä kalanpäätä.
»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä. »Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.
Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan. Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan, mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista pääsi.
Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa, ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa. Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi porsaaksi.