Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.
Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää, tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.
Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä. Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään, toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut voimakkaampansa.
Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan kiinnittyivät hänen katseensa siihen.
»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.
Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä, kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.
Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena. Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.
»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene matkoihisi!»
Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota, kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään hurjuuden merkkiä.
»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä, tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.