V.
Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä kauemmaksi onnettomuuspaikalta.
»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko loukkaantunut?»
»Ei, en vähintäkään.»
»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»
Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle. Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea leikkiäkin.
»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»
»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle kivelle.»
»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden kera.
»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett, »mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»