»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»
Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli
Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.
»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne noudetaan kotia.»
»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra Bennett, oletteko siitä aivan varma?»
»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»
Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.
Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»
»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti, ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli saanut sitten muuta ajateltavaa.
Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko asian.