Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen, mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä asiaan käsiksi.
»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin, että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua. Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»
Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän vastasi:
»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»
»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän, että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta. Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut mitään.»
»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta, että puhelemme jostakin muusta.»
»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett päättävästi.
»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään, »puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis, olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä.»
»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä, silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te rakastitte minua.»
Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.