Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti toistensa kättä.
»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan' retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.
»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että hra Bennett on käynyt täällä.»
Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä mainita.»
»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin, kuinka vaarallista se oli, mutta hän tahtoi itse mennä sinne, tahtoi uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»
»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään. »Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»
»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»
»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»
Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko, hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»