Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.

»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen sen.»

Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa, ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli, hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.

Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden, ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää häneltä.

Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän — edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.

* * * * *

Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo, joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan, mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä, missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi, vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään. Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto — hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa, viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.

Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä, haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille — kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.

Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta odottamatta.

Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta häneltä pääsi parahdus.