Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.
»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies — te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun. Antakaa minun mennä tieheni!»
Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa. Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan? Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn? Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan, kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin sellaista aina halveksinut?
»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme. Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne. Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua, mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä rakastan teitä?»
Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.
Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.
»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd, katso minuun. Rakastatko sinä minua?»
Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi, ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:
»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi: