»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta, eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei — jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»
Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän pudisti päätään.
»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo, että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä, joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän, jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»
Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.
»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»
»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd, aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan. Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan. Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»
Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.
»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan luona — tuolla toisessa huoneessa.»
»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti — minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»
»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli käsiään. »Minä tahdon mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»