»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»

»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan minua?»

»Päästä minut menemään!»

»En.»

Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut, nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa, joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen, ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa — kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään autiuteen.

»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»

Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja, epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen vuodet alkaisivat.

Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan, voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.

Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.

Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä. Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko ajomatkan.