»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.
Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen. Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja lähti joutuun odottavien hevosten luo.
»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.
»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»
Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.
Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.
»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta hoitajatartoimistoon.»
»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»
VII.
Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan — jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet. Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen avuttomana kohtalonsa huomaan.
Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet, eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä, jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne liikkeelle.