Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin. Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa, joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen keskenään.
Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille, milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea, kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä liikutti.
Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän sanoisikaan tovereille?
Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt, nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.
Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen, uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen naisparven edessä?
Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä. Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin vähän rahaa.
Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään. Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun hirtehisen viimeinen yö.
Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä, joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä — toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret, toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?
Mutta hänen täytyi käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie. Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja -tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.
Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat. Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä, ja Hattie.