Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan, koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven ulkopuolelle.
Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla, kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa. Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?
Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen, joka eli ja toimi hänen varoillaan.
Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään. Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään voimatta auttaa häntä.
Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää. Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat' siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.
Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään, laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki kasvonsa sen pieluksiin.
Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä tulijaan. Sitten hän huudahti:
»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»
Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän vastasi:
»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»