»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»
»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu. »Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin yritin? Miksi en voinut?»
»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin, niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»
»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä hoitamassa.»
»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»
Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut. Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi, kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä, etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt. Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä, tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi, kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi, ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.
Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä. Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle miehen voimakas tahto oikein voi viedä.
Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan. Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.
Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.
»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt», hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»