»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä, koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin rehellinen ja tosi?
»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä —»
»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.
»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»
»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu siitä sanaakaan.»
Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä. Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman — ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin, ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.
Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.
Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi, mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta; ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa, kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä tarjona.
Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat päämääränsä.
Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä. Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.
Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa, väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja väkevämpi.