Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena, kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään — voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen, että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin. Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta, siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen liikkeestään.

Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen. Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta. Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett, jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.

Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään. Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren kalakaupustelijattaren tasalle.

Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli, ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä, mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.

Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen petos merkitsi.

Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan. Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.

Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä. Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan; pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa ennen tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa — hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana — hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta halvemmaksi?

»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»

Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi. Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus »sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä, järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:

»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta kaikki tulee käymään hyvin.»