Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi. Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista — kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen, kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä hän ei saanut — hän ei tahtonut horjahtaa.
Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä täytäntöön:
»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se tekemättä», sanoi hän itselleen.
Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.
Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden, oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.
Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon. Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.
Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim. klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.] — sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan. Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo ollut parempi.
»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään tulen illallispöytään.»
Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan mestauslavalle.
Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka voi tulla kysymykseen.