Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen, se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään. Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta, jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä. Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.
Tuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan loppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein kolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua alhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit yht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta kuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli loppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja Lloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen ja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja neiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä ulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen innokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla. Lloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:
»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti, käy se kostealla ilmalla poimuille.»
Sitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta odottamatta:
»Pöytä on katettu, neiti Searight.»
Lloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle hiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten hoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa ja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului alakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd odotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän nousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa. Sitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi huoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia mutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään, vanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä, ja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä oli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa saisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli sanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin saakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen palaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt. Sitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran eteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli aivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi Ester Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:
»Niin, tietysti, sitähän minä juuri tarkoitan.»
Olipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona heille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti ja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta, tuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi lykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen ja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä sellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän tuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi senvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli raollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi seisomaan selkä nojaten sitä vastaan.
Pöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme ynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui neiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana Lloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri palannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen, joka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria, Gilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään, neiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet yliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat itsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut hoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein viimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin, joka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.
Niin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut häntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli kirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset olivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin pöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.