Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli »suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.

Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä; sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.

Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten alkoivat he jutella.

Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista, miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä. Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon, ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli samaa.

Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin» — vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien seurassa.

He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille. He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä, joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta, voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon, suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.

Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen. Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne, ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen, epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi, joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja turmeltumaton, voimakas ja nuori.

»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»

»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.

»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja eilisestä ’Lauantai-illasta’.»