Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla, niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.
»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut sinut valmiiksi.»
Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti, että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen kuoreen.
Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.
XIII.
Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.
Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota. Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua, ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä. Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden elämän tulevan yhä lähemmäksi.
Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa; hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman; hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi, pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään viittausta.
Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa, varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi — kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä, Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri — jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien takaisin kaupunkiin.
Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet, istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.