»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua rakastan?»
Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:
»Condy, minä rakastan sinua!»
»Minä rakastan sinua, Blix.»
Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.
Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema; merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.
Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat. Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he olivat toistensa omat ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku. Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta, kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta, sitä oli uusi vuosi antanut heille.
* * * * *
»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.
»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme olemmekin, me kaksi emme koskaan, emme koskaan hyvästele toisiamme.»