»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme, ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin me kaksi.»
»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»
»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei aikakaan voi meitä eroittaa.»
»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.
»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni», vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen taskustasi nenäliinan mukana.»
Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman kirjeenkuorella.
»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät takaisin», selitti hän.
»Mitä he sitten kirjoittavat?»
»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:
»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä. Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne, ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.