Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule, että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne, oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.
Kunnioittavimmin
Riemukustannusliike,
New-York.»
He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua; hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus. Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.
»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»
He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.
Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi. He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.
Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi; heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa, josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku alkoi menettää loistoaan.
Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä, herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä; myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille, työtä ja kasvaneen maailman.
Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi häntä, valoi häneen rohkeutta.