Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti eteensä:
»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te muistutatte häntä.»
Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän syntymistään.
Sitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:
»Onko hän kuollut?»
»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen: voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —, niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän täytyy saada kuulla tämä kertomus.»
Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.
»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena. Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70 leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin, mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis, nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät. Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä — se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti. Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»
Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet, niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin. Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista. Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä, hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan ojennetuin käsin.
»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika, nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset unhoittaneet koko tapahtuman.