Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.
»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan.
»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se on ainoa keino.»
Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.
»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän kiinalaiselta.
»Puol’ dollaria.»
»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»
»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»
»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»
»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»